Koulutus on edelleen suuressa määrin organisoitu teollisen ajan opein, jossa pyritään massatuotannon etuihin massatuotannon keinoin. Pian kaikki voi olla kuitenkin toisin.
Tehtaan pillit eivät ole soineet enää vuosikymmeniin, mutta koulujen kellot jossain päin vielä kalkattavat. Vaikka luokkakoot ovat peruskoulussa pienentyneet sitten peruskoulun synnyn, ovat ne silti usein isoja. Niin isoja, että mahdollisuudet opettamisen eriyttämiseen, henkilökohtaiseen tukeen ja neuvontaan ovat varsin rajallisia. Sama pätee perusasteen lisäksi enemmän tai vähemmän moniin muihinkin koulutusasteisiin.
Tutkijoita, johtajia, idealisteja, pragmaatikkoja, veronmaksajia ja varsinkin opettajia ja oppijoita on kuitenkin kautta aikain kuitenkin kiinnostanut kysymys siitä, miten oppiminen pitäisi järjestää, kun käytössä olevat resurssit ovat niukat.
Kahden sigman ongelma
Asiaa pohti 1960- ja 70-luvuilla yhdysvaltainen Benjamin Bloom (1913-1999) koulutukseen syvällisesti perehtynyt psykologi, joka tunnetaan parhaiten oppimistavoitteiden hierarkiaa jäsentävästä Bloomin taksonomiasta. Hänen toistaiseksi vähemmän tunnettu työnsä liittyy ns. kahden sigman ongelmaan. Probleemin taustalla on tutkimuksissa tehty havainto siitä, että oppimistulokset paranevat dramaattisesti, kun opiskelijalla on käytössään ohjaaja tai apuopettaja, jonka puoleen opiskelija voi aina tarpeen mukaan kääntyä. Tutkimuksissa havaittiin oppimistulosten paranevan peräti kahden sigman verran. Kuinka paljon siis?
Sigma viittaa tässä arvosanojen keskihajontaan. Jos arvosanojen keskihajonta on esimerkiksi yksi, merkitsee kahden sigman parannus arvosanan parantumista kahdella numerolla. Asiaa on havainnollistettu oheisella kuviolla.
Ja kahden sigman ongelman ratkaisu on…
Tällainen oppimistulosten paraneminen olisi tietysti järisyttävää. Olisiko sen toteuttaminen mitenkään mahdollista? Tätä pohti aikoinaan myös Benjamin Bloom. Tähän päivään mennessä ongelmaan ei ole löydetty taloudellisesti kestävää ratkaisua. Mutta nyt, äkkiä, probleemin ratkaisun avaimet näyttävätkin olevan käsillä. Keskusteleva tekoäly on taloudellisesti edullinen ratkaisu, mutta ovatko sen kyvyt opetustyössä jo riittävät?
Eivät ehkä ihan vielä. Vaikka se ymmärtää varsin hyvin puhuttua kieltä – tietysti suomeakin. Sillä on myös valtava tietovarasto. Se sukkuloi pyydettäessä ympäri internetiä hakien ajankohtaista tietoa. Se osaa tiivistää. Se osaa laventaa. Se osaa selittää asian toisella tavalla.
Mutta mikä tärkeintä, se on aina tarvittaessa lähellä, siellä missä tietokone tai matkapuhelinkin. Se ei väsy. Se jaksaa toistaa. Siltä voi pyytää keventäviä vitsejä väliin. Sen kanssa voi edetä omaan tahtiin ja pitää taukoja tarvittaessa. Sen kanssa voi vaihtaa lennosta oppiaineesta toiseen tai kolmanteenkin. Asian oppimista voidaan kokeilla myös jollain toisella kielellä. Sillä ei kiire minnekään eikä sen huomiosta tarvitse kilpailla. Ja mikä parasta siinä on myös ripaus inhimillisyyttä: sekin tekee virheitä. 😊
Ehkä kaksi sigmaa on vielä vuonna 2023 tekemätön paikka, mutta olisiko yksi sigma jo realismia? Jäämme odottelemaan mielenkiinnolla probleemin ratkaisua koskevia uusia tutkimustuloksia.
Kirjoittaja Ari Laitala työskentelee Suomen ympäristöopisto Syklissä asiantuntijana. Hän on perehtynyt tekoälyyn vuodesta 2016 alkaen.
