Kun avasit lehden tai selasit uutisia, oliko siellä artikkeli tai uutinen ilmastonmuutoksesta tai luontokadosta? Suurella todennäköisyydellä vastaus on kyllä, sillä elämme keskellä laajaa havahtumista ympäristökriisiin. Luitko jutun tai klikkasitko uutisen auki? Ja mitä tunteita se sinussa herätti? Se riippuu pitkälti siitä, millä kohtaa sinä olet matkalla kohti ymmärrystä ympäristötoimien kiireydestä ja tärkeydestä.
Olin helmikuussa kuuntelemassa ympäristötutkija Panu Pihkalaa, kun hän avasi kuulijoilleen ympäristöahdistuksen prosessimallia Fingossa. Tilaisuus käynnisti itsessäni ajatusprosessin siitä, kuinka tämä malli sopii hyvin myös ympäristökasvattajan työn tueksi, kun hän toimii omalla alallaan niin työyhteisössään kuin eri verkostoissa. Malli antaa rakenteen ymmärtää työyhteisön jäsenien ympäristötietoisuuden ja ympäristötunteiden tilaa, mikä vaikuttaa myös siihen, miten he vastaanottavat erilaista viestintää ympäristöasioista ja kestävällä tavalla toimimisesta.
Kuljemme eri vaiheiden kautta kohti ympäristökriisiin heräämistä
Ympäristöahdistuksen prosessimalli kuvaa tietä kohti ympäristökriisiin heräämistä. Mallissa mainittuja “tietämättömiä” ei käytännössä työyhteisöissä enää ole. Lähinnä tähän ryhmään voisi liittää ilmastonmuutoksen kieltäjät ja ympäristöasioihin välinpitämättömästi suhtautujat. Puolitietoisia ovat he, jotka kyllä tietävät ilmastonmuutoksen aiheuttamista haitoista ja periaatteessa tietävät, että maapallolla pitäisi tehdä toimia maapallon kantokyvyn mukaan toimimiseksi, mutta eivät syystä tai toisesta halua siihen syventyä. Kierrättäminen tai jonkun vastuullisuuden osa-alueen kevyt hoitaminen riittää. Tietoisia työyhteisössä ovat ne, jotka ovat heränneet siihen todellisuuteen, että maapallon ympäristötilanne on erittäin huolestuttava ja että nyt ovat viimeiset hetket toimia.
Ympäristökasvattajan ammattitaitoa on luovia työssään näiden kaikkien kanssa ja muokata ja perustella viesti heille eri asioita painottaen. “Tietämättömille”, kieltäjille ja välinpitämättömille asioita pitää perustella monipuolisesti, tieteellistä evidenssiä ja vahvaa dataa välittäen sekä lakeja, asetuksia, ohjelmia ja strategioita painottaen. Silti ei pidä olla besserwisser tai mennä tunnepuolella eipäs-juupas-keskusteluihin mukaan. On tärkeää pyrkiä luomaan turvallista tilaa yhteiselle keskustelulle. Puolitietoisille ympäristökasvattaja avaa ehkä laajemmin todellisuutta ja lisää tietoisuutta. Hän perustelee syitä toimintojen muutoksille, kannustaa mukaan toimintaan ja tekee osallistumisen helpoksi. Tietoisten kanssa toimitaan kuten itsenkin kannattaa toimia ympäristöasioissa toimimisen kanssa, ja tätä avaa Pihkalan prosessimallin keskiössä oleva kolmijakoinen toimintakenttä.
Toimintakenttä jakaantuu toimintaan, suruun ja muihin tunteisiin sekä etäännyttämiseen. Kaikkia näitä osa-alueita tarvitaan, jotta ympäristöahdistuksen kanssa pärjää ja pystyy toimimaan. Tarvitaan toimintaa ympäristön puolesta, jotta tuntee tekevänsä asialle jotain ja toimii paremman tulevaisuuden puolesta. Tarvitaan lupaa tuntea surua, ahdistusta, toivoa ja toivottomuutta, tarvitaan yhteisöllisyyden tunteita, syyllisyyttä ja iloa toteutuneista toimista. Lisäksi kolmas ulottuvuus, etäisyydenpito, on myös tärkeä. Se antaa hetken hengähdystauon, että jaksaa taas jatkaa. Pitää saada aina välillä levätä ja ikään kuin unohtaa hetkeksi maapallon tila, että pystyy pitkäkestoisesti ja tasapainoisesti elämään kestävästi ympäristökriisin kanssa. Kuitenkaan itseään ei saa etäännyttää kriisistä niin kauaksi, ettei enää oikeastaan toimikaan ympäristön hyväksi. On hyvä löytää näiden kolmen osion kohdalle toimiva tasapaino.
Ympäristökasvattajana toimiessa tasapaino tarkoittaa sitä, että ymmärtää kokosuhteen maapallon viheliäisten ongelmien todellisuuden ja omien voimien rajallisuuden välillä. Tavoitteena on pystyä elämään ympäristökriisin kanssa itsestä huolehtien, omien voimien mukaan toimien ja kohdaten ympäristötunteet avoimesti niin, että niitä pystyy myös käsittelemään. Tähän kaikkeen tarvitaan luonnollisesti myös toisten toimijoiden tukea ja yhteisöllisyyttä, jolloin osallisuus ja verkostoituminen nousevat vahvaan rooliin.
Jos prosessimallin keskiössä oleva kolmijakoinen toimintakenttä ei pysy tasapainossa, on vaarana loppuun palaminen ja masentuminen. Ympäristökasvattajan onkin hyvä tarkastella omaa toimintakenttäänsä tämän prosessimallin osioiden kautta ja miettiä omaa sijoittumistaan prosessin eri vaiheissa. Kannattaa miettiä, mitä toimenpiteitä olisi hyvä tehdä oman jaksamisen ja yhteisten toimintamallien luomiseksi. Yksin taakka on kovin suuri kannettavaksi. Siksi yhteistyö, verkostoituminen ja vertaistuki kannattelee eteenpäin. Ympäristötoimijoiden verkostoja on paljon, ja sieltä löytyy kuuntelevia korvia ja yhdessä tekijöitä. Suunta on vain yksi, ja se on eteenpäin.
Lue englanniksi laajemmin täältä:
Pihkala, Panu. 2022. The Process of Eco-Anxiety and Ecological Grief: A Narrative Review and A New Proposal. Sustainability 2022, 14(24). https://www.mdpi.com/2071-1050/14/24/16628
Ulla Myllyniemi toimii kouluttajana Syklin ympäristö- ja kestävyyskasvatuksen tiimissä.
