Ympäristökasvatuksen ammatillista koulutusta ei vielä 2010-luvulla ollut Suomessa tarjolla missään. Syksyyn 2022 mennessä Syklistä on valmistunut jo lähes 700 ympäristökasvattajaa. Tässä jutussa tänä vuonna Syklistä elokuussa eläköitynyt koulutusjohtaja Silja Sarkkinen taustoittaa, miten Sykliin onnistuttiin rakentamaan näin vetovoimainen ja edelleen suurta kiinnostusta herättävä koulutusohjelma, joka on ajankohtaisempi kuin koskaan. Sarkkinen on ollut mukana luomassa tutkintokoulutusta liki alusta saakka yhdessä silloisen Syklin kouluttajan (nyk. vararehtori) Anna Kettusen kanssa.
Ympäristöalan erikoisammattitutkinto antoi ympäristökasvatuksen koulutukselle raamit
Samaan aikaan vuonna 2011, kun Opetushallituksessa vielä valmisteltiin ympäristöalan erikoisammattitutkinnon perusteita, Syklissä aloitettiin ensimmäiset tähän tutkintoon valmistavat koulutukset. Ympäristökasvatusta oli tuohon aikaan tarjolla muutamassa yliopistossa, mutta ei ammatillisella puolella.
”Alusta saakka oli selvää, että pelkkä ympäristöosaaminen ei riitä, vaan pitää olla vahvaa pedagogista osaamista. Tuoreita tutkintovaatimuksia luettiin suurennuslasilla”, muistelee Sarkkinen. Hän on ekologiasta valmistunut kala- ja vesistötutkija ja päätyi identifioimaan itsensä kasvattajaksi työskennellessään muun muassa Helsingin kaupungin ekotukitoiminnassa. Siitä työstä innostuneena hän omien sanojensa mukaan hurahti aikuiskasvatustieteeseen ja suoritti myös ammatillisen opettajan opinnot Oulussa. Siirtyminen Sykliin tekemään uraauurtavaa työtä ympäristökasvatuksen ammatillisen koulutuksen parissa oli siis varsin luonteva seuraava siirtymä Sarkkiselle.
Koulutuksen tavoitteena vaikuttavuus työyhteisössä
Erikoisammattitutkinnoille on leimallista se, että opinnot hyödyttävät vahvasti sekä opiskelijan oman ammattitaidon kasvua, että hänen työpaikkansa ja työyhteisönsä kehittymistä. Oleellisena osana ympäristökasvatuksen koulutusohjelmaa opiskelijat ovat alusta saakka tehneet omaan organisaatioonsa ympäristökasvatussuunnitelman. Näitä ei vielä koulutuksen alkuvuosina ollut missään organisaatioissa. Syklin opiskelijat tekivätkin uudisraivaajina töitä päiväkodeissa ja kouluissa laatien ympäristökasvatussuunnitelmia ja kestävän kehityksen ohjelmia. Tämä oli ja on edelleen yksi kannustin koulutukseen hakeutumiselle.
”Keskeistä minun mielestäni ympäristökasvatustyössä on ollut nimenomaan se, ettei vain viedä lapsia ulos vaan rakennetaan kaikki pedagogisen näkemyksen ja tavoitteiden ympärille. Näin opitaan myös tarkastelemaan ympäristökasvatuksen vaikuttavuutta”, painottaa Sarkkinen.
Ensimmäisissä koulutuksissa mukana alan pioneerit
Alussa ympäristökasvatuksen koulutusohjelmasta kiinnostuivat ne, jotka olivat jo muutenkin vihkiytyneet aiheeseen ja tunsivat Sarkkisen ja Kettusen. Koulutukseen lähti mukaan paljon luontokoulujen opettajia ja luontokasvatuksesta oman harrastuneisuuden kautta innostuneita. Eräoppaille ja luonto-ohjaajille koulutus on vielä tänä päivänäkin selkeä jatkumo lisäkouluttautumiseen.
Ulkona oppimisesta kiinnostuneiden lisäksi koulutukseen on päätynyt koko sen olemassaolon ajan kestävästä kehityksestä ja siihen vaikuttamisesta laajasti kiinnostuneita henkilöitä. Heillä on vahva halu kehittää koko työyhteisöä ja vaikuttaa laajemminkin paikallisyhteisöön tai esimerkiksi oman kunnan toimintaan. Kuntien visioissa ja suunnitelmissa ympäristökasvatus ei enää ole mikään harvinaisuus.
”Monessa pienessä kunnassa ympäristökasvatussuunnitelma onkin hyväksytty kunnanhallituksessa saakka, eli meiltä valmistuneet ympäristökasvattajat tekevät kyllä todella vaikuttavaa ja merkityksellistä työtä,” toteaa Sarkkinen ylpeänä.
Oppisopimusmahdollisuus kannustaa organisaatioita kouluttamaan ympäristökasvatuksesta innostuneet työntekijänsä
Alussa aiheesta innostuneet konkarit tulivat koulutukseen omalla ajalla ja rahalla. Sarkkinen iloitsee siitä, että tätä nykyä liki puolet opiskelevat työnantajan mahdollistamana oppisopimuksella. Tämä tarkoittaa sitä, että monenlaiset organisaatiot ovat tunnustaneet koulutuksen merkityksen ja sitoutuneet ympäristökasvatuksen edistämiseen.
Ympäristökasvatukselle on hänen mukaansa myös tarve yhä uusien ryhmien piirissä. Esimerkkinä Sarkkinen mainitsee maahanmuuttajajärjestöt. Siellä voitaisiin vahvistaa ympäristökasvatuksen näkökulman ja menetelmien avulla kotoutumista ja ihmisten luontosuhdetta uudessa ympäristössä.
Työyhteisöissä tarvitaan kestävän kehityksen muutosagentteja
Ympäristökasvatuksella voidaan siis vaikuttaa paitsi lasten luontosuhteen vahvistumiseen, myös koko työyhteisön toimintaan kestävän kehityksen vauhdittamiseksi. Opintojen kuluessa tehtävä kestävän kehityksen kartoitus auttaa usein havaintojensa avulla työyhteisöä viemään strategiatason kestävän kehityksen linjauksia yhteisön arkeen ja toimintatapoihin.
Ympäristökasvattaja on muutosagentti, painottaa Sarkkinen ja jatkaa: ”Ympäristökasvattajat ovat usein työyhteisöjensä majakoita, jotka näyttävät valoa ja sen myötä toivoa yhteisölle ja sen lähiympäristölle. Parhaimmillaan he innostavat myös muita yhteistyökumppaneita tai esimerkiksi kunnan toisia toimijoita mukaan. Kyse on arvopohjaisesta työstä.” Sarkkinen uskoo myös vahvasti, että jokaisessa meissä asuu pieni ympäristökasvattaja, joka herää henkiin sopivassa valossa.
Koulutuksen tulevaisuutta pohtiessaan Sarkkinen jää pohtimaan, että tutkintoperusteet kaipaisivat päivittämistä. Vuonna 2018 voimaantulleissa tutkintovaatimuksissa esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai Agenda 2030 tavoitteista ei vielä puhuta mitään, vaikka niitä on opetuksessa käsitelty jo pitkään.
Ympäristökasvatus on yksi maailman tärkeimmistä töistä
Eläkeläisen aatoksista kuultaa haikeus kysyttäessä mieleenpainuvimmista muistoista. Sarkkinen tuumaa, että kohtaamiset opiskelijoiden kanssa koulutuksen arjessa ovat pitkälti olleet niitä.
”Kun koulutuksen loppukahveilla saa kuulla kuinka merkityksellinen koulutus on ollut. Ja kun kuulee valmistuvien puheesta, että he ovat oivaltaneet tekevänsä maailman tärkeintä työtä lasten ja aikuisten luontosuhteen vahvistamiseksi. Ne on ollut niitä hienoimpia hetkiä,” summaa hän. Loppuun Sarkkinen haluaa säästää tärkeän neuvon maailman tärkeimmän työn tekijöille:
”Jaksa toivoa, äläkä tee yksin!”
Sarkkinen taustoittaa neuvoa kertomalla, että ilman samanhenkisiä kollegoita, kasvattajia tai yhteistyökumppaneita ympäristökasvattaja jää helposti yksin ja uupuu taakkansa alle. Kun löytää työpaikalta tai alueelta yhdenkin toisen hengenheimolaisen, alkaa tapahtua. Monella paikkakunnalla toimii onneksi jo ympäristökasvatusta eri vuosina opiskelleiden verkostot, jotka auttavat eteenpäin.
Sarkkisen kehittämä Toivon Retkikunta -kurssi, jossa ilmastoahdistuksen herättämiä tunteita käsitellään draamatyöskentelyn avulla, on asioita, jotka jäävät elämään vahvana Syklin koulutuksiin, vaikka Sarkkinen ei niitä enää vedäkään. ”Aina on toivoa”, tiivistää Sarkkinen ja suunnittelee jo seuraavaa purjehdusretkeä.
Tutustu ympäristökasvatuksen muihin blogikirjoituksiin:
- Ympäristökasvatuksen tulevaisuudesta ovat kirjoittaneen Syklin blogissa aiemmin Anna Haukka ja Elina Hinkkanen
- Satu Jovero taustoittaa blogikirjoituksessaan keväällä 2022 alkanutta Kulttuuri- ja museoalan ympäristökasvattajien koulutusohjelmaa.
- Yhteiskirjoituksessaan taas Elina Hinkkanen ja Kaisa Rastas, Stadin Ammattiopistosta pohtivat ammatillisen koulutuksen roolia kestävän tulevaisuuden rakentamisessa.