Suomessa turvetta on perinteisesti hyödynnetty energiantuotannossa, mutta ilmastotavoitteiden kiristyessä energiaturpeen käyttöä on vähennetty merkittävästi.
Energiaturpeen käyttöä ei ole kielletty Suomessa, mutta markkinaohjaus vaikuttaa sen kannattavuuteen, kun päästöoikeudet syövät turve-energian tulevaisuuden kilpailukykyä. Koska turpeen polttaminen aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä, eivät turpeella tuotettu sähkö ja lämpö pärjää entiseen tapaan energiamarkkinoilla.
Energiasektorin muutos vaikuttaa laajasti ilmastoon, ympäristöön sekä ihmisten elinkeinoihin ja talouteen. Lisäksi entisten turvetuotantoalueiden uudet käyttömuodot ovat nousseet ajankohtaiseksi kysymykseksi. Turvesuonpohjien maankäytöllä voi olla valtava potentiaali erilaisille uusille elintarvike- ja energiatuotteille, mutta tämänhetkinen tukipolitiikka jarruttaa muutosta.
Entiset turvetuotantoalueet uuteen maankäyttöön
Turvetuotannosta poistuvat alueet ovat yleensä laajoja, tasaisia kenttiä, joiden vesitaloutta on hallittu ojittamalla, ja joille on rakennettu hyvät kulkuyhteydet. Ympäristön kannalta turvetuotanto on muuttanut näitä suoalueita, mikä on lisännyt kasvihuonekaasupäästöjä, heikentänyt luonnon monimuotoisuutta ja vaikuttanut vesistöihin. Turvetuotannon päättyessä alueelle on mahdollista suunnitella uusia maankäyttömuotoja ennallistamisesta ja metsityksestä aina uusiutuvaan energiaan (aurinko- ja tuulivoima) sekä kasvinviljelyyn. Sopivan jälkikäyttömuodon valintaan vaikuttavat erityisesti alueen veden määrä, jäännösturpeen paksuus ja pohjamaan laatu, jotka voivat vaihdella myös lohkoittain erityisesti hehtaarimääriltään isoilla turvetuotantoalueilla. Osalla tuotantolohkoista turvetta on nostettu ”pohjamaata myöten”, jolloin maanpinta on ympäristöään alempana ja tulvariski ilman veden pumppausta on suuri, mikä voi vaikuttaa esimerkiksi aurinkovoimaloiden suunnitteluun.
Monilla turvetuotannosta poistuneilla tai lähivuosina poistuvilla alueilla Kymenlaaksossa jäännösturpeen määrä on erittäin vähäinen, jolloin myös turpeen hajoaminen ja ilmastopäästöt ovat vähäisiä. Ravinnetalouden ja pH:n osalta tarvitaan lannoitusta ja kalkitusta, jos alueilla halutaan jatkossa viljellä kasveja, edistää luontaista kasvittumista tai jos alueet halutaan ottaa metsätalouskäyttöön.
Kosteikkoviljelyn kokeilua hanketoiminnalla
Suomessa turvetuotannon loppuessa alueen jälkikäsittelyä ohjataan ympäristöluvassa lähinnä vesitalouden osalta siirtymäajan. Tämän jälkeen alueen maankäytönsuunnittelu on maanomistajan päätäntävallassa. Maanviljelyn tukipolitiikan näkökulmasta sääntely on tiukkaa: vuoden 2022 jälkeen viljelyyn otettavilla lohkoilla on sallittua ainoastaan monivuotinen nurmiviljely, jotta viljelytoimet eivät lisäisi turvemaiden ilmastopäästöjä.
Kosteikkoviljelyllä eli vedenpinnan hallinnalla esim. padotuksella ja säätökaivoilla voidaan kuitenkin vaikuttaa turpeen hajoamiseen ja siten alueiden hiilidioksidipäästöihin. Suomessa kosteikkoviljelyyn sopivia kasveja ovat esimerkiksi järviruoko, ruokohelpi sekä osmankäämi ja rahkasammal. Myös nopeakasvuisten lehtipuiden, kuten pajun, lyhyt kiertoviljely biomassaksi energiantuotantoon on yksi vaihtoehto viljelytoimintaan. SuoLiike-hankkeessa pyritään tunnistamaan suonpohjille ja kosteikkoviljelyyn sopivia monivuotisia biomassa- ja elintarvikekasvilajeja ja näille sopivia viljelytekniikoita sekä tuoteideoita, jotta turvetuotannosta poistuville alueille löytyisi liiketaloudellisesti mielenkiintoisia uusia käyttömuotoja myös maatalouden piirissä. Samalla monitoroidaan alueen kasvihuonekaasupäästöjä mittauksin.
Kymenlaakson maanomistajilla paljon kysymyksiä eri jatkokäyttömuodoista
SuoLiike -hanke järjesti turvetuottajille ja maanomistajille sekä sidosryhmille suunnatun työpajan Kouvolassa joulukuussa 2024, jossa pohdittiin suonpohjien jälkikäyttömuotoihin liittyviä kysymyksiä sekä hyötyjä ja haittoja. Työskentelyssä nostettiin esiin vaihtoehtoina alueiden ennallistaminen kosteikoksi, metsitys, kosteikkoviljely, uusiutuvan energiantuotanto aurinko tai tuulivoimalla sekä jonkinlainen hybridimuoto esimerkiksi aurinkovoimalan ja satotuotteen tai laidunnuksen yhdistelmänä. Eri jatkokäyttömuotojen toteutettavuus ja kannattavuus vaihtelevat merkittävästi. Erilaisia vaihtoehtoja tarkasteltaessa osallistujien näkökulmissa monimuotoisuus, taloudellinen kannattavuus ja ekologiset hyödyt olivat huomioon otettavia tekijöitä päätöksenteossa.
Puiden lyhytkiertoviljely, kuten pajun kasvatus, nähtiin Kymenlaaksossa potentiaalisena vaihtoehtona. Pajun nopea kasvu ja sen käyttö bioenergian raaka-aineena tekevät siitä kiinnostavan vaihtoehdon, mutta viljelyn kannattavuus riippuu markkinoista ja tukipolitiikasta. Tuotannosta jo poistuneiden alueiden osalta luonnollista kasvittumista ja metsittymistä on jo tapahtumassa (Aro, L. 2024), mutta aktiivinen metsitys voisi auttaa tätä prosessia. Metsitys on ilmaston kannalta hyvä ratkaisu, mutta metsien kasvu vie vuosikymmeniä, ja alkuvaiheen investoinnit voivat olla merkittäviä. Lisäksi alueiden ravinnetilanne ja maaperän ominaisuudet vaikuttavat metsityksen onnistumiseen. Vastaavasti ennallistaminen kosteikoksi on ekologisesti arvokas vaihtoehto, mutta maanomistajan kannalta taloudellisia hyötyjä on vielä vaikea osoittaa. Kuitenkin matkailuun liittyvät mahdollisuudet voisivat tehdä ennallistamisesta houkuttelevamman vaihtoehdon ja parantaa sen kannattavuutta.
Voisiko tulevaisuudessa energiantuotannon yhdistää maanviljelyyn?
Suo- ja kosteikkoviljely tarjoaa lupaavia näkymiä kestävälle ruoantuotannolle, mutta sen laajamittainen käyttöönotto vaatii vielä lisätietoa ja ympäristöriskien hallintaa. Haasteeksi nousee erityisesti taloudellinen kannattavuus ja se, millä tavoin maatalouskäyttöä sekä erilaisia kasvilajeja tulisi tukea, jotta se olisi kilpailukykyinen vaihtoehto muille maankäyttömuodoille. Tämä vaatisi EU-tason maataloustukipolitiikan rajua uudistamista.
Uusiutuvan energian, kuten aurinko- ja tuulivoiman, hyödyntäminen voi tarjota taloudellisia etuja, mutta niiden ympäristövaikutukset ovat osin epävarmoja, ja hallinnolliset esteet hidastavat kehitystä. Energiaratkaisujen toteutus vaatii erillisiä lupia, investointeja ja infrarakentamista, mikä työpajassa nähtiin suurimpina haasteina, sillä maanomistajalle kannattavaa voi olla lähinnä vuokrata alueitaan tuotantokäyttöön. Eri jälkikäyttömuotojen ilmastoskenaariolaskennassa on havaittu myös pelkän aurinkovoimalan ilmastohyötyjen olevan lähes olemattomat, jos voimalan perustamista ei yhdistetä korotettuun vedenpintaan (Aro, L. 2024). Pelkän aurinkopuiston suunnittelun sijaan hybridimallit, joissa energian tuotanto yhdistetään satotuotteisiin, korotettuun vedenpintaan tai laidunnukseen, tarjoavat monipuolisimmat hyödyt, ja niiden kehittämiseen tulisi panostaa eniten.
Maankäytön suunnittelu pitkällä tähtäimellä ja monimuotoisilla ratkaisuilla
Maankäytön osalta on suosittu monokäyttömuotoja ja päätöksiä jatkokäytön osalta on tehty lähinnä maanomistajalle helpoimman tai tutuimman vaihtoehdon valinnalla. Kuitenkin turvetuotannosta poistuneiden alueiden osalta parhaan ja vaikuttavimman käyttömuodon valintaan vaikuttavia tekijöitä on talouden ja tukipolitiikan lisäksi suopohjan ja ympäröivien alueiden ekosysteemit. Näiden alueiden tulevaisuutta pitäisi suunnitella tarjoten maanomistajille tietoa sekä yksittäisten alueiden parhaaseen mahdolliseen käyttöön vaikuttavista tekijöistä, että ottaa jo lähtökohtaisesti suunnittelun aikajänne vuosisadan loppuun asti. Tällöin monikäyttöiset hybridimallit, joissa yhdistetään esimerkiksi aurinkoenergia ja laidunnus tai ruoantuotanto, näyttäytyvät potentiaalisina vaihtoehtoina. Tällainen yhdistelmä voi tuottaa hyötyjä sekä ilmaston että talouden näkökulmasta, mutta sen toteutus vaatii vielä syvällisempää tutkimusta ja käytännön kokeiluja sekä tuotteiden että teknologian näkökulmasta. Panostamalla tutkimukseen, tukipolitiikkaan ja eri käyttömuotojen yhdistämiseen voidaan luoda kestäviä ratkaisuja, jotka hyödyttävät niin ympäristöä kuin paikallisia toimijoita vielä seuraavat sata vuotta.
Lähteet:
Aro, L. 2024. Turvetuotanto – alueiden jatkokäytön skenaariot Kymenlaaksossa. Seminaariesitys 26.11.2024 Kestävän metsätalouden ja turvetuotantoalueiden jatkokäytön edellytykset Kymenlaaksossa -hanke.
Blogin pääkuva: Suoliike-hankkeen kenttäkokeen kasvilajistoa Kouvolassa. Kuva 28.8.2024 Anna Kemppinen.
Tämä blogiteksti on osa Suon Reunalla -blogisarjaa, jota julkaistaan Suoviljelystä uutta liiketoimintaa Kymenlaaksoon – SuoLiike -hankkeen ajan. Hanketta rahoittaa Kymenlaakson liitto, Oikeudenmukaisen siirtymän rahasto (JTF).
Tämä blogiteksti on kolmas osa Suon Reunalla -blogisarjaa. Blogisarjan ensimmäisen osan voit lukea tästä ja toisen osan tästä.
Projektin nimi: Suoviljelystä uutta liiketoimintaa Kymenlaaksoon – SuoLiike
Toteuttajat: Kouvola Innovation, Suomen ympäristöopisto SYKLI, Luonnonvarakeskus
Toteutusaika: 1.3.2024 – 30.6.2026
Rahoitus: Kymenlaakson liitto, Oikeudenmukaisen siirtymän rahasto (JTF)
Hanke vastaa tarpeeseen tunnistaa ja kehittää turvetuotantoketjulle uusia ansainta- ja liiketoimintamahdollisuuksia turvetoimialan muutoksessa. Hankkeessa kokeillaan suo- ja kosteikkoviljelyyn sopivia ja liiketoiminnallisesti kiinnostavia kasveja, selvitetään viljelytekniikoita ja tuoteideoita. Hankkeessa mitataan suonpohjien kasvihuonekaasupäästöjä tavoitteena tukea kansallisten hiilineutraaliustavoitteiden saavuttamista sekä hiilinielujen kasvattamista ja säilyttämistä.
Blogitekstin kirjoittaja
